Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla syönyt eikä juonut.
Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."
Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian" suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi" sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta. Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme tiedä hänestä enempää.
Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille, jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista tehtävääni.
Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka on suora, vaan että "se on se katu, jota sanotaan Suoraksi." Se on hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus, mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone, joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo olisi eilen kaivettu.
Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta — hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti, että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä kaupungista ja paeta Jerusalemiin.
Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon. Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista, eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! — ja melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!
Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä, että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta, jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena astua väliin.
Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia, jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen. Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar, Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat kätensä bakshiishia pyytämään.
Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois — hirmuista!