XIV LUKU.
Vaihteeksi koleraa — Kuumuus — Taas kumma kulkue — Kynäpiirros Syyrian "Jonesboroughista" — Nimrodin, valtavan metsämiehen hauta — Raunioitten uhkein — Astumme Pyhän maan rajan yli — Jordanin lähteillä — Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä — Kansa, jonka opetuslapset tunsivat — "Tälle kalliolle rakennan kirkkoni" — Kurjuutta— Jalo ratsuni "Baalbek" — Arabialaisten hevos-senttimentaalisuus.
Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja. Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä — aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen. Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.
Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään, Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet — aurinko syyti liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan — mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni, milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli. Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot, jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.
Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä. Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt, on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin — näyttävät niin perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa ovat poikkeuksetta liian lyhyet — he ovat kehnoin ratsumiesjoukko, mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan kovaa — ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon tapaisesti ylös ja alas — kun näkee tämän raivostuttavan taulun armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani kautta kulkemaan.
Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua, mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.
Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta. Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen Kristuksen syntymää — patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat ympärillänne — patriarkkain tavat ovat ympärillänne — sama kansa samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki — samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät — sama vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.
Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi, jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen, ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat samanlaiset — niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista. Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia (miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi, tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" — hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio, jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa sopusoinnussa.
En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa oikea ja varma paikka.
Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin. Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on pystyssä — valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt. Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen yrityksensä paikoilta.