Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta, ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta. Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän, mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin hermostuneeksi ja levottomaksi.
Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia, jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se melkein kävi kaarnasta.
Pienet lapset olivat surkeassa tilassa — kaikkien silmät olivat kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät, että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin, kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä, joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen, eikä äiti siis puuttunut asiaan.
Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi ihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset — kaikki laiskuuden, lian ja puutteen synnyttämät vaivat — olivat edustettuina tässä kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa, salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta. Heidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei mikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä olevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun hän oli saanut rohtoannoksensa — vaikka he luonnostaan ovatkin kiittämätöntä ja tylyä ihmislajia — ja sairaan kasvoista puhui järkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt paranemasta.
Kristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille, taikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat. Niitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka vain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt sairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään, vaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai eikö. Näiden esi-isät — ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän kaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa puolesta — seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät Hänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme, että he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen teoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin suuri, että eräänkin kerran — kolmenkymmenen mailin päässä täältä — sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun ovesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa olivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta, vähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun autioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja Hänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan uskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä päivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri selitti sen toiselleen sanoen: "Sanovat natsarealaisen Jeesuksen tulleen!"
Niin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin hänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri. Hänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi — sillä tälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä on kuninkaallinen sheikkinsä — kurja vanha muumio, joka paremminkin näytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman, paidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa — tarkoitan sheikin tytär — oli vain kolmentoista tai neljäntoista ikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän oli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei ollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana kymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa oli sangen arveluttava näyte — siinä ei ollut niin paljoa, että se olisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin rukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt, että nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät säälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.
Mutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa telttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se. Jeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni ole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu väärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko. Hampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin yölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja se on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin kameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli alussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin ristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi olla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja ikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein yhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.
Pyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet Baalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin kehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava uudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein hevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen kanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin tarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta sen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt sen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten hevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan sierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten hyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa tämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä on minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on se lohdutus, etten tiedä sitä.
Toivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta korupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana haaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi kaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai Mohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen telttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan minua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että joku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä satatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset — epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani kuitenkin lopulta sanoa: "Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni! En eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!" ja sitten hyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.
Mutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat toisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita tammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät vähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä eivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava. Syyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen täytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä eikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy välttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä pestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa, vaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan. Katsokaa typöhäntää, raihnasta "Baalbek" raukkaa ja itkekää, että tarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!