Olimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet yli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle hämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies hevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti itsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut turha koettaa käsittää.
Tässä oli viljelyksenkin merkkejä — tässä maassa harvinainen näky — eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden vehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana toisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä virkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran partaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita mielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana — minä vain otaksun, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt olevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat, olivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole vähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen tummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat, silmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava päähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät harteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla kaistaleilla poikittain juovittu — sama puku siis, johon aina näkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät siltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi tilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja höllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä ole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja, joita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa "Pyhän perheen pakoa Egyptiin" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi ratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen aasin olkain yläpuolelle.
Mutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo kävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi seinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me pitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty ei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän jälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.
Emme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan päähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme sen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei missään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa, ja me olimme paistua kuoliaaksi. "Niinkuin suuren kallion varjo nääntyneessä maassa." Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä eikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet, joka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä tulikuuma, paljas, puuton maa.
Täällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte. Löysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin löysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme ja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt päivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi hän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa tästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä nukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin, varmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut, säissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin mies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin tiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa, jonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on kaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka ovat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet — aseita, joiden palamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte kulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja repäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia todella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani, kuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä. Mutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä kananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit todella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä pahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden lähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä tavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan mahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat uupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja ajatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa ja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä niin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten iski "Mohammedin" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa vihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun hän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään, vaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua. Mutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin kamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla, enkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut Wm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo beduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä hän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että hän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.
Noin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä meidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään teurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin seuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan taisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.
"Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia vastaan.
"Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan, paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren rannalla", j.n.e.
Mutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen. Se oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt sanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli taistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin tyyni, löyhkävän teurastustarhan.
Jossain tässä maanpuolessa — en varmaan tiedä missä — Israel sata vuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta Deborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään toista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak tuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa vastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin kun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä, kuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein nääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka tuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut soturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen. Hän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan maljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena ja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa menetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut, hiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen aivoihinsa!