Eräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan "kaikista näistä kuninkaista". Se paikalla herätti huomiotani, koska se mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin mitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon hyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät mielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti karsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai toisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä järjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka vakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden kaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut niistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina epämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja. Syytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä, etten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri historia. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin suursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun täytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan muotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan sitten saa taistella koko elämänsä. "Kaikki nämä kuninkaat". Aina kun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten kuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat puettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien juhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut. Mutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon ja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi "kaikki nämä kuninkaat" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista pikkupäälliköitä — huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä raakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet silmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat suuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku parituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi kolmenkymmenen "kuninkaan" valtakunnat, jotka yhteensä eivät käsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista kauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä sadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut "kuningas" noina muinoisina aikoina.
Kello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon kimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen laulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja, ei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana karuja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät kuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään myttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja nopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä, kymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä jonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi noustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen jälkeä jättämättä.
XVI LUKU.
Arabialaisen huilu — Jackin seikkailu — Joosefin kaivo — Joosefin historia — Joosefin ja Esaun jalomielisyys — Genesaretin pyhä järvi — Pyhiinvaeltajain innostus — Miksi me emme purjehtineet Galilean merellä — Kapernaum — Vapahtajan veljet ja sisaret — Matkalla Magdalaa kohti.
Kuljimme muutamia maileja autioita seutuja, joiden maanlaatu olisi ollut kylläkin hedelmällistä, mutta joka on jätetty kokonaan rikkaruohojen valtaan. Se oli hiljaista, alakuloista maisemaa, jossa näimme vain kolme ihmistä — arabialaisia, joilla ei ollut päällään mitään muuta kuin pitkä karkea paita, samanlainen kuin neekeripojilla etelävaltioittemme plantaaseissa ainoana kesäpukunaan. Ne olivat paimenia ja tavanmukaisella paimenpillillä he lumosivat laumaansa — ruokosoittimella, jonka soitanta oli yhtä valikoidun helvetillistä kuin näiden samaisten arabialaisten laulukin.
Heidän huiluissaan ei ollut etäistä kangastustakaan siitä ihmeellisestä soitannosta, jota heidän paimen-esi-isänsä kuulivat Betlehemin lakeuksilla enkelien laulaessa "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Osa siitä maasta, jonka poikki kuljimme, ei ollut maata ensinkään, vaan kallioita — kermanvärisiä, kuin veden uurtamia kallioita. Harvassa niissä näki särmää tai pykälää, mutta sen sijaan ne olivat täynnään kuoppia, komeroita ja reikiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä muotoja, joista pääkallojen kömpelöt jäljennökset olivat aika tavallisia. Tällä tienosalla näkyi silloin tällöin vanhan roomalaisen via Appian kaltaisen tien jäännöksiä, jonka kivet vielä pysyivät kiinni paikoillaan aito roomalaisella sitkeydellä.
Harmaita liskoja, noita sortumisen, hautain ja autiuden perillisiä livisti edes takaisin kivien keskellä tai makasi päivää paistattamassa. Missä vauraus on vallinnut ja kukistunut, missä kunnia on loistanut ja sammunut; missä kauneus on asunut ja tyyssijansa hylännyt, missä ilo on vallinnut ja suru asettunut sen tiloille, missä elämän loisto on uhkunut ja hiljaisuus ja kuolema nyt vaanivat sen korkeilla istuimilla, sinne tämä matelija asettuu ja ilkkuu inhimillistä turhuutta. Sen takki on tuhkan värinen ja tuhka on sortuneitten toiveitten, rauenneitten pyyteitten, haudan vaatiman lemmen symboli. Jos se voisi puhua, sanoisi se: Rakentakaa temppeleitä ja minä hallitsen niiden raunioissa; rakentakaa palatseja ja minä asun niissä; perustakaa valtakuntia ja minä perin ne; haudatkaa kauneimpanne ja minä katselen, kuinka madot tekevät työtä; ja te, jotka seisotte tässä ja filosofeerailette minusta, vielä minä kerran ryömin teidänkin ruumiinne yli.
Muutamia muurahaisiakin oli tässä autiossa paikassa, mutta vain kesää viettämässä. Eväänsä ne toivat Ain Mellahahista — yhdentoista mailin päästä.
Jack ei voi tänään kovinkaan kiitettävästi, se on helppo nähdä; mutta vaikka hän onkin vielä poika, on hän kuitenkin liian paljon miestä siitä puhuakseen. Hän antoi auringon paistaa päälleen liiaksi eilen, mutta kun se johtui hänen vakaasta halustaan oppia ja saada tästä matkasta niin paljon hyötyä kuin tilaisuudet sallivat, niin ei kukaan koeta häntä moitteilla masentaa. Kaipasimme häntä leirissä tunnin verran ja löysimme hänet sitten jonkun matkan päästä puron partaalta ilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos hän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän tuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut asianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka paistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme: