"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?"
"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi sen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin."
Me kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme vielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan tahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui miettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:
"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta päivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä minä en kerro mitään, joka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään pitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme pyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin olisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja ja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta tuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta minä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli, ja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi myös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa tuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta en kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni kahmalollisen hikeä — minä tiedän, että hikosin — se kun juoksi silmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että minun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen — pariisilaista hullutusta — ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä läpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä — se oli kamalaa — mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan. Lopulta minä sanoin: Tämä on — tämä on petosta — niin juuri, petosta se on — ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin olisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin, etten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin hänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa. Kymmenen minuuttia — ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas koko komento. Mutta tiedättekös, se ei alkanut. Olin odottanut siinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa kohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen minuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä tässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet ja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä alas oksalle ja nukkui sikeään uneen".
"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut."
"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa, niin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte jättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan luunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna. Mutta nyt se ei merkitse mitään — olkoon mitä on. Niskastani on kaikki nahka lähtenyt."
Kymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on keskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa on suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja tähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin. Luotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä, sijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän matka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun luulevat, että se on se oikea.
Vaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä on, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä. Mutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan kohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo vanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä, sattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan kadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse sanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen kirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia lauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme salatut.
Jos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen muinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin pojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä alkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti suosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa. Tämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta seitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon pitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on koko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen veljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten, että hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle, se oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison viatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut veljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet keskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat he hänet ja iloitsivat. He sanoivat: "Kas tässä tulee se unennäkijä — tappakaamme hänet." Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään otettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni, kiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon. He aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi salaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla veljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille, jotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru. Ja se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne se jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä "Quaker Cityn" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään epäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei mitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä kohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.
Joosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies — piplian mukaan "koko Egyptin maan herra". Joosef oli valtakunnan todellinen kuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi vanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta lukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää sanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta häntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki kiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan säästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti kiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä vääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää riistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon, joka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä heidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan, vaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob kohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja surkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän oli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas raakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob, joka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta — vielä epäili, vielä pelkäsi ja tahtoi "löytää armon herransa luona" tarjoamalla hänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?