"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!"
Esau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana, ja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja kameeleineen — mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä, joksi tämä veli oli hänet tehnyt.
Kolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut, tulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä tehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan "vähän ruokaa", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä rikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he olivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä — hän mahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka jättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla? Kenelle annamme ensi sijan — hylätylle Esaulleko, joka antoi anteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan valtaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden onnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?
Juuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle ja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai pensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat uskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen omaisuudestaan — Galilean pyhä meri!
Emme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme hevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan vanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi, mutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine pyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä eikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän suolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa, jonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet nähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen riepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se ulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen. Ja lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka Vapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.
Puolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä — se oli autuaallinen nautinto tässä polttavassa ilmastossa — ja sitten söimme lunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota sanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta Kapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa tihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti "lähteeksi" ja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin, joutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa kuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin kirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän seudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä arvokkain nide.
Lunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän oli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat pyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat syödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia sillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut. Heidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä, kunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä mielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki järjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia, millä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi tunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin ajatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat käydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta sitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet unohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi kerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani oikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle niin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu kunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla heidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu väikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän unissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan — nähdä se kuten he nyt sen näkivät — purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella sitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita he olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine vuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän kasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa ja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja rakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja harmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily kalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä täydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin — kuka puhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?
Tässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin pyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja paisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he luikkasivat rannasta lähteneen "haaksen" jälkeen. Menestys oli täydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat aluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.
"Kuinka paljon? — kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon! — Kuinka paljon meistä kaikista — kahdeksasta ja teistä — Bethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan, kussa siat juoksivat mereen — sukkelaan! — ja me tahdomme kulkea rantoja pitkin kaikkialle! — kaikkialle! — Koko päivän! — minä voisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! — ja kertokaa hänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa! — kysykää kuinka paljon? — vaikka mitä — kuinka paljon tahansa! — kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!" (Minä sanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)
Ferguson — (kääntäen) — "hän sanoo kaksi napoleonia — kahdeksan dollaria."