Yksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.
"Liian paljon! — annamme yhden!"
En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui — minua vielä pöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis — mutta minusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen askeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus! Kahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä! tämä — tämä — kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah, mikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun jälkeen! Se muistutti liian paljon tuota "annas kun saan hänet käsiini!" ja sitä seuraavaa varovaista "kaksi teistä pitelemään häntä — yksi pidelköön minua."
Leirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne kaksi napoleonia — enemmänkin jos tarpeellista — ja pyhiinvaeltajat ja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia haaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan eivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko elämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä vedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka olivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja — sitten päättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset arabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista kunnon miehistä!
Niin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta purjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina maapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja täällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä — mutta nyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista vuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä sotalaivasto — satakolmekymmentä uljasta venettä — mutta nekin ovat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä ei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu vain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin käyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet, toinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me siis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen Magdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja, millä päästä sen yli.
Kuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja jokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet sanaakaan — lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla vaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on esitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet luennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja vakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin ahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään kiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi, tämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi pyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja iloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia — sillä se ei juolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen kumminkin — ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla pyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen tyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska se osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja niinkuin mekin.
Me siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn vuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät Galilean pyhää rauhaa.
Jottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani näin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei asian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita, joista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi väittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän opetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena, taikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He ovat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he ovat minun hyviä ystäviänikin — ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi silloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi lähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun anteliaisuuteni — että minä mielelläni suon sekä annettavan että otettavan — kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs heistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani, ei hän todella aikonut tehdä niin — minä tiedän hänen kiihkeän luontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö kuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän välittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, hän jäisi minun luokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut arkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko minä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? — ja onko luultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain vähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.
Olimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana rauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut mitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan kaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se kuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka leveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun paholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja alkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen jälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän alkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle, että sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin, monen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi sadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja sokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen, ja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti hän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki toiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti kaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan hän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita ja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa. Sitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi Tyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja lähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja Betsaidassa ja Korasinissa — nämä kylät olivat parin kolmen mailin päässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan saadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa paikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla ruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin samoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria voimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt kaikki raunioina — joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren tyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten ikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että Kristus tarkoitti kansaa, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi, että heidän kävisi huonosti "tuomiopäivänä" — mutta mitä yhteyttä on kurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi — se ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan — vaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä vain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä Kapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa kodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja Jaakobin ja Simonin — nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan puhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka on milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä saarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat, makasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen kanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä esineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee, mitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana ja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen varmat, ja sitten sanoessaan: "Tämä on Jeesus?" Ken arvailee, mitä heidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille oli vain veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras ja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista kasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen nähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä kotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa surivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos jälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan muistaa Jeesuksen sisaria? — kuitenkin hänellä oli sisaria. Ja varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin kohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut "kuhun päänsä kallistaisi", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin, ja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.
Kristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen ajan. Kansa sanoi: "Tämäkö Jumalan poika! Hänen isänsähän on vain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö hänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja eikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on mahdotonta." Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut jaloistaan ja lähti pois.