Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä, jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme, että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut vaikea uskoa.
Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin, jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta, että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat luolissa, — Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa — vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet. Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi luolassa — molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa — ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on ainainen. Se on tietysti petosta — tämä luolajuttu — mutta petosta, josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia. Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat jykevän — melkein häviämättömän — kirkon ja säilyttävät paikan muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.
Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä. Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen. Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen kokonaan pois.
Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä, kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin, nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen. Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole surkean rumia.
Muuan pyhiinvaeltajista — "Intoilija" — sanoi: "Katsokaa tuota pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista kauneutta!"
Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen, madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."
Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta pitää koko lailla isoa ääntä."
Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi: "Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden madonnamainen sulous!"
Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:
"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö, tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä, jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä. Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."