Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä. Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin. Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt, on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa. Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne. Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset, ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan, uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja tosiaan, tärkein ihme onkin säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien, joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman, keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti — luonnossahan semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista — ja porttikäytävän pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä. Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän, mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia" puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta, ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita, jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa, niitty, vuori, taivas — kaikki on kullasta — runsasta, mehevää ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen vallannut.

Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) — ei mitään muuta kuin vähän vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa, jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.

Esdraelonin kenttä — "kansain taistelutanner" — saa vain ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania, Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita, Egyptin sankareita ja Napoleonia — sillä kaikki he ovat täällä taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa, saa tuntea surua ja pettymystä.

Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli, Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.

XIX LUKU.

Nasaretia kohti — Purevia kameeleja — Marian ilmestyksen luola
— Nasaret — Kuuluista luolista yleensä — Joosefin verstas —
Pyhä paasi — Neitsyen lähde — Grimes Palestiinassa — Kirjallisia
näytteitä.

Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään, mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." — "Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" — "Neljännes tunti." — "Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" — "Neljä minuuttia." En tosin voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.

Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia — ja koska se oli tavallista kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla. Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua, mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa — joka merkitsee, että kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan, tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska tapaus.

Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen, mutta se ei tullut lukuunkaan — jos täällä palkkaatte miehen aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan heille "rahatta ja ilman hintaa". Jos tämän maan tavat, kansa tai kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.

Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen, sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui — tapaus, jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn sanoman kohdatessa hänen korvansa — jokainen voi sen kuvitella valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit, mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia — ne eivät sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.