Dragomaani nauroi — ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei ole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt, joka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe olisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi hänet kuin postimerkin — dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä aivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen kuulumattomaan — iski silmää.

Kun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa; kun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta hän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta että yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan muka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin, ettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava maankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja arabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä osastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään epäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi — ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat lukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän naamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi kaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku joskus lähtisi häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne. Minkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme meriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan ruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin suotta — dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.

Minä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas Salomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään tuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko. Pyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä päähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit vuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa kaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin että se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen silmäni ja kurkistin sisään — se oli täynnään ruostehilsettä kuin vanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin laukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia tunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja käännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän hylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus olikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä. Hän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki pakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä maksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa valtion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.

Nyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten lelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista itsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja uhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden uhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että muka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.

Saavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun tulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta alempana — ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella kirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja ikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta sitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki ne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle, peittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan. Niistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon Hermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan, Jordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin kaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan pitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen suuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen, Jordanin suu ja niska, Safed, "kukkulalle rakettu kaupunki", yksi juutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he luulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan, osa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa, Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):

"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa, eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."

Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia (arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra, rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään, löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten ratsujoukkojen hyökkäykset.

Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.

Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla vilkastuttamaan.

Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa — se on kauas näkyvä maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis. Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor, yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori. Hermon pohjoisessa — Bashanin pöytämämaa — pyhä kaupunki Safed, joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella — terässininen kolkka Galilean merta — satulahuippuinen Hattin, perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä — nämä täydentävät taulun.