Tähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara piiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö; arvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman; ja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty seisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä. Mutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita tehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä yhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa takaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä saarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan pallomme ympäristöä?
Se on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki ristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.
XVIII LUKU.
Vanhat kylpylät — Kumma ilmestys — Kuulu näköala — Turvavartiamme.
— Kuulu näköala — Kerakin herran kohtalo — Taborin vuori — Mitä
sen laelle näkyy — Muisto ihmeellisestä puutarhasta — Naisprofeetta
Deborahin talo.
Uimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna auringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy yhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja, mutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia apuneuvoja kuin "Telttaelämää Pyhässä maassa", "Maa ja kirja" ja muuta samanlaista kirjallisuutta — kalastusvehkeitä meillä ei ollut. Tiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä näimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he eivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.
Emme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta olisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä tuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada selville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi osoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut jonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää Paavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi paikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi, että Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on "maininnut" sen.
Aamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan. Ja nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä — rosvo, mielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän oli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori — ehkä noin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut uhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine tupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa. Kaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli täynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin oma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä varsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän poikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy, Saladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina mittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän oli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti haalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja etupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen patteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten veitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty huotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja persialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä, että ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain mahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten rautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa kohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka mitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi toivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään ja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan tai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna tähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen turhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna tämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen itsetyytyväisyyteen.
"Kuka tuo on? Mitä tämä tietää?" tämä kysymys kulki väreillen pitkin koko linjaamme.
"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka maassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa maailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia kristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!"
"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät matkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän hetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?"