Vaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen vuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin järven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja viiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja purjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä sitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni, vaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole huomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä melkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä, että todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä kohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan paikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.
"C.W.E" (kirjassa "Pyhässä massa") todistaa seuraavasti:
"Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata, jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt se on autiutta ja kurjuutta."
Tämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan nähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo "maalliseksi paratiisiksi", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla, että tämä paratiisi on "autiuden ja kurjuuden näyttämö".
Olen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat kirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: "Maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa nähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin vain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi puu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista rakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain "vakavan uhkean haikaran", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean totuuden.
Melkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu, kuvaa maiseman kauniiksi. Ei — ei kuitenkaan aina niin suoraan. Toisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla kuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti sanoo, ettei se sitä olekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin nähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään ole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita kannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa kirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan, kiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän arvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita he kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä. Toiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista kuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät tahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että oli aina oikein ja aina paras lausua julki totuus.
Joka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin suuntaan kysymys tähtää.
Mutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus turmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala teki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko herra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?
Lukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri osa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet, on presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia erikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen Palestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät muuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa ehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat baptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat katolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat kukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai episkopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset ovat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään puolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine mielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta eivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja lapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin omat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina siitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin lauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin, Jerikon ja Jerusalemin — koska minulla, on ne kirjat, joista he lunttaavat ajatuksensa. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja ylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät auktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se mitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti minua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin "Robinsonista". Se mitä he sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti minua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta "Maa ja kirja". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole koskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä kallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet silmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta tikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon väsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen — ja sanat — ja lauseen — ja välimerkit — Grimesistä. Kotia palattuaan pyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti heistä, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista ja Grimesistä — vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.
Pyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki makuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä ikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani olen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin Galilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret ei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen kimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin pinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän räikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen silmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko auringon armottomassa valossa. Silloin tuskin tunnemme siteitä. Ajatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin eivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä ja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy välinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon uinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät hänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen mielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen lipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön salaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä näkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen vuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen valitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.