Olen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai keisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen kaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten kautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat kauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan uurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat uurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan ja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin huomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki — Tiberias — mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.
Sanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta Tiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi israelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa kuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut ja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä haudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän uskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän läheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan. Kuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen vuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.
Galilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan osaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi sitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja. Niinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta sitäkin. M.T.] järven kokoinen likimainkaan — se on siitä vain kaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä järvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen verrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen hohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut, keltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu perspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla, jotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla rintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän, kuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille saapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys ja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat niinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on saman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja vieroittavaa.
Aamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä taistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot vastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen kehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet sinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain ja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä makaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini alkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini alta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene ajelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla ja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille kivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka jonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun ja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine esivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat kaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti kuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine yksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto asteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa korkeimpansa vastustamattomana lumouksena.
Se on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat ainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista autiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät nämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka eivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta ulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi, elleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva kylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne, josta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät parempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle kuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava taivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin kukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää niin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen ylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö — elleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua, niin ei sitten mikään.
Mutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja jättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:
"Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle. Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on. Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia." (Hän varmaan on tottunut vuoriin, jotka hyppivät. M. T.)
Se on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan harhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy alta luuranko.
Tämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia pitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita, jotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on paljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä) lokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella "jylhiä autioita vuoria" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt sanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on lunta. Taulun omituisuus on "rauhallisuus", sen silmäänpistävin piirre yksi puu.
Ei mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi — omilla silmillä nähden.