"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."
Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa, joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.
Nasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon — toisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen silmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin valkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme matkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua, joka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän olevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen pahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta erästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan vuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa tarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa reunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän kautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin kohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa päällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta. Vihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin Esdraelonin suurta lakeutta.
Joku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus on päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat "Vaeltajan elämää" ja se pitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden mielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja aina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät sen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat puukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja. Minä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset ovat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska pitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan pyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin, on Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat nimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen olisi mitään sanottavaa — koska sillä miehellä ei olisi mitään hätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En halua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa on lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain päähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni tyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä asioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi kiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään, kunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja heidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy revolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti mennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen aion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan epätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana päätöksessäni. En välitä beduiineista — niitä en pelkää, sillä eivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet minkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä todella pelkään.
Saavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän matkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin. Hänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma puolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet. Niitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista savitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan halkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään paikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten jaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien tien. "Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!" Siis taas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain paloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä ja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio ja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan Magdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi kuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan torjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu, joka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon luolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin noita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul sydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä vuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan henki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan pimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo häntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin murtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.
Lähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän oli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne menemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät syöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä villiydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää, mutta he tahtovat olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa hän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein kalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat lähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa. Meillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes heidän tunteitaan tai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi jo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin ja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut kuuluksi. Minä sanoin: "Hätä ei kysy lakia." Me menimme sisään ja joimme.
Pääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen niitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa kulkiessamme — vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen nuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman ja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä viimeisenkin piasterin bakshiishia.
Tunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista lesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei kannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli minä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa juutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään pystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla silattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke, jossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei hautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on huolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu, ilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten kaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen eläissään.
Meille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan toinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken kuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:
Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.