Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla tieto dragomaanillemme.
Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut. He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu, niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin: sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia — tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.
Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa, sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni ruumiinliikuntoa — en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen johtaa. Se oli sangen masentavaa.
Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle. Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta. Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin, joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita huoneita.
Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren, joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa", jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan — vaatetta siinä oli kylläkin — mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa — sen enempää kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme — kaksi muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja, pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan — kulkivat jouten etupäässä.
"BEDUIINEJA!"
Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna. Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan, tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin. Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin. Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet. Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan, missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan, sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan, mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt — ehkä ampunut? Hän hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet kappaleiksi — nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun nimessä, mitä olisi hän tehnyt?
"Syönyt hänet!"
Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan — noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita, ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin! Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan, heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon perää.
Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi (se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa korppien ruokkimana.