Allikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa kirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen lähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän muuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan samanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset itämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja kantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin kolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he tekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän sukuaan silloin vielä on.
Lähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei ollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja tyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä bakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän rahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että olimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen, ja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.
Astuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka molemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt. Toiste tullee parempi tilaisuus.
Enkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen Jerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista enkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää olla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista. En voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson yli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat Mahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa tuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta omassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua meidän pyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti — portti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on sitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos syntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan kahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus menemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin täkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen. He eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä oikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja pelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa mukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen valtakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo vanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.
Olemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä kärventää meidät.
Eräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa saavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus unohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu, kerjäläisten ahdistelut — ja lopuksi jää vain miellyttäviä muistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati kasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka vielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme on haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut, ollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia kuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska olemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme hukatessamme marmorikuulamme tai leijamme — koska olemme unohtaneet tuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen puutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket. Me olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva. Vuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille lumoava muisto — muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.
XXIV LUKU.
Kapina leirissä — Paimentolaiselämän viehätyksiä — Kaameita huhuja — Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle — Pyhiinvaeltajain sotatemppuja — Betania ja Lasaruksen talo — "Beduiineja!" — Vanha Jeriko — Kurjuutta — Yömarssi — Kuollut meri — Mitä palestiinalainen "erämaa" on — Mar Saban pyhät erakot — Hyvä Pyhä Saba — Naisilta pääsy kielletty — Maailmalta haudatut kaikiksi ajoiksi — Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta — Gaselleja — Paimenten lakeus — Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka — Syntymisen kirkko — Sen sata pyhää paikkaa — Kuulu "maitoluola" — Perimätietoja — Paluu Jerusalemiin — Uupumusta.
Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri osissa siitä.
Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan. Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä, ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta, aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi takaperin — sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa. Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan — pois lakeuksille — makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta rajoitti — mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita. Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään. Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut, uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.