Heti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa Daavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs pyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat, vaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni — opas kertoi minulle niin ja hän kai tietänee).
Kaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita, ihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä marmoripalasia — Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on kaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit ovat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla huolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota sanotaan "juutalaisten itkun paikaksi" ja jonka ikivanhoja kiviä heprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin kukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä osan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on siinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa pitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin semmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole kulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin, joka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta Omarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita, jotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten kirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden itsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen. Joka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el Aksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on muurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä kivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään muuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme oppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa nähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen mielikuvitukselle tunnettu — ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja kameeleja — kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin — pitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita — ja ennen muita Saaban kuningattaren tämän "itämaisen loiston" kauneimpana kukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa kuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset "Valitusten paikalla" suutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.
Alhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien oliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä — vanhan temppelin jäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja holvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä "aura" kulki mitään tekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme koskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon temppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä, että ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.
Olemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään muu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet siellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen muuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä vilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä sen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa mieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa astua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka kivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen päivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.
Tuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani muurin raunioihin ja kuuntelematta katselevani alas Betesdan historialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä voivan olla niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta vakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri käyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta kuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin usein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan kuuluista paikoista.
Pyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä voi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä kuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon, että siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos olisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella. Kävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan kylpemästä ja rakastui häneen.
Menimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla paljon asioita Hippikoksen tornista.
Ratsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse ja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin vettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä hopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon hän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.
Laskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka törmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: "Tämä oli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin pyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin portti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin laakson haara — oikealla puolellanne on Jobin lähde." Poikkesimme Josafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. "Tämä on Öljymäki; tämä Loukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä, tuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla ylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin muuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta; toisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta; tässä on Siloamin allikko ja —"
Me sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa janomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien päivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä meistä voiton. Kaikki suostuivat.