Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita, joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu kivi — kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme "miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi: "Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat — Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa, niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena. Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen yksinkertaista uskoa — se oli helppo huomata.
Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle — sille samaiselle talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt, tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!" Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät, kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä — pyytäen kuolemaa, mutta aina hukkaan — haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn — kulje — kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille, sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki — haavaakaan saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle ja rutolle. Jälleen hän pelastui — hän ei voinut kuolla. Näillä yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi vaikutus — ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava juutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä kaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä ilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran ja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä huomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja vakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia kevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja erikoisesti suosii hautajaisia.
Yksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän vaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi tulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari sitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä kuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin täkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin. Hän näyttää alati samalta — vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat syvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta jotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta, odottaisi jotakuta — ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee samoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä seiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia jonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen talonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria kyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen matkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän haudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut semmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi sisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa järisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä liekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua yrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea luopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa tottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä maissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä itsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina kiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.
Kaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on kaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.
Omarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät neljännen osan Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä muhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin oli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän rahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla pääsimme helposti sisään.
Mutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja erinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet tämän moskeijan niin kuuluksi — koska minä en niitä nähnyt. Semmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä — usein vasta melkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis todella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran putouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista — eritoten moskeijoista.
Omarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen pyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata Iisakin — tämä ainakin on varma tieto — tai ainakin se on paljon luotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli niinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään kaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi taivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan onnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen kiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on semmoinen koura kuin Gabrielilla — kalliossa vielä tänä päivänä näkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.
Vaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se ei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä. Siinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä kovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että kallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he näyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää, joka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska se vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee taivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä ja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä, mutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten käy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi itseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi päänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi uudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi kuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta vähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.
Moniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan, jossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin sukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli manan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä tapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu pitää salassa — ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien kadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa. Oli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä tekikin lopun — pyöveli.
Suuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine marmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen. Turkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin. Opas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja jälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin. Kalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu tuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu. Näiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi palvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein yhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.