Kuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen! Epäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja otti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä takaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä tapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli vähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä kunnossa.

Joka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä pyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava, mitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja ristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin kunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan pienessä haudassa — kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa paikassa — mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että Herra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen mielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän näkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä Johannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa; missä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea risti; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi — kaikkia näitä paikkoja vaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka hauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan että ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta Ristinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen uskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti henkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon ennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa oli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän tietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja että hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä ei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli Jerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan pojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan tekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän lisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun repeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan kiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin näkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja osoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen ja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta — joiden kuluttua Helena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran kuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan ihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole mahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty. Lieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja haudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä tapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan paikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden kuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta Amerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä Warren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa huomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu unohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa olevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän ja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut, paljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään maallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat kolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat seisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat seisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat, mitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet mitään.

Seisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin, katsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei Kristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy vähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona taivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa mahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä — komerossa, joka on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon mauttomilla ornamenteilla.

Pöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa pyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea risti seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän katsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa vakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka ei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä Vapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty vahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi koristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu. Hänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän nousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan riippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat, monenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan niiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin. Tämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen aikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt jatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia, jossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien ruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että ne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen loukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se väkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen paikka — Golgata — Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän katsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi — se paikka, jossa oikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo, ja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja katsomistaankin katsomaan.

Ja tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta — pyhimmästä paikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille ja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja vapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on kristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä sivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se kuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä Jumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja ovat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat kyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja käyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan sen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja meidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja miljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa kumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen haudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa — täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja hartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan viimeistä lepopaikkaa kohtaan!

XXIII LUKU.

"Murheen tie" — Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta — Kuulu kivi
— Vaeltavan juutalaisen talo — Vaeltajan taru — Salomon temppeli
— Omarin moskeija — Moslemien perimätietoja — "Naisilta pääsy
kielletty" — Juoruilijan kohtalo — Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä
— Davidin ja Saulin tuomioistuin — Todellisia kalliita jäännöksiä
Salomon temppelistä — Kyllästyneet katselemiseen — Siloamin allikko
— Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.

Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo" kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen pylvään eteen.

Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi, on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa. Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.

Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo, jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.