Aatamin hauta! Kuinka liikuttavaa oli täällä vieraassa maassa, kaukana kotoa ja ystävistä ja kaikista, jotka minusta vähääkään välittivät, tavata sukulaisen hauta. Tosin etäisen sukulaisen, mutta sukulaisen sittenkin. Luonnon erehtymätön vaisto sykähti sille vastaukseksi. Lapsen rakkauteni lähde liikkui syvimpiä syvyyksiään myöden ja päästin myrskyiset tunteeni valloilleen. Nojauduin pylvääseen ja puhkesin kyyneliin. En ensinkään häpeä sitä, että täten itkin sukulaisraukkani haudalla. Sulkekoon se, joka ottaa mielenliikutuksestani pahastuakseen, tämän kirjan tällä kohdalla, sillä häntä eivät retkeilyni Pyhässä maassa mahda juuri huvittaa. Jalo vanha mies — hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt minut — hän ei elänyt niin kauan, että olisi saanut poikansa nähdä. Enkä minä — minä — ah, enkä minä elänyt niin, että olisin saanut nähdä hänet. Surun ja pettymyksen murtamana hän kuoli, ennenkuin minä synnyin — kuusituhatta lyhyttä kesää ennenkuin minä synnyin. Mutta koettakaamme kestää se urheasti. Luottakaamme siihen, että hänen on parempi olla siellä, missä hän on. Lohduttakaamme itseämme sillä ajatuksella, että hänen menetyksensä on meidän ikuinen voittomme.
Seuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs alttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului ristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn sotilasvartioon ja joka — temppelin esiripun revetessä sitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion maanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä ja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa Jerusalemin kaduilla — vapisi pelosta ja sanoi: "Varmasti tämä oli Jumalan poika!" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin tuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä — täydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat Kalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit mestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän oli lausunut.
Tällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta pyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella — esinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä tavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se ei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti Vapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: "TÄMÄ ON JUUTALAISTEN KUNINGAS". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän ihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla. Hän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi. Milloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa tai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä etsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli Aatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin, jos Goljat tai Joosua, niin hän löysi ne. Luultavasti hän löysi tämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan tältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman kärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään eräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus on sangen selvä.
Kuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli rakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien mukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.
Sitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät ennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli — Pyhän Helenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja neljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan oli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat maasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle, katuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin on täällä — Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille kovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän lahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan vastaanottamaan.
Säiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan, joka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen etsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä kauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun naulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin. Luullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta silloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli onneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin rosvon risti.
Tämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä Kalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat voihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat heidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä luolaa "Ristin keksimisen kappeliksi" — joka nimi on kylläkin epäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko juttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua — keksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset epäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.
Kaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit saavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja palvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei lasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.
Kulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin karkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen väristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin puettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten alitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta tuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista raskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä äkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti ajelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia virvatulia — tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan "Pilkkaamisen kappeliksi". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale; siinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla kruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin ruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät häntä ja sanoivat ilkkuen: "Profeteeraa, kuka se oli, joka löi sinua". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on sangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen mainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta hänen todistustaan — ei kukaan meistä voi.
Meille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt kuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen levänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he olivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen sen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat sisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt tyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety — kreikkalaisen kirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja Balduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu kristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän kristinuskostaan.