Meille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen ylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla, mistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit kolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan tämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei kestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: "Mikä oli se, jossa Vapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?" Surkeata ja onnetonta oli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta — epätietoiseksi siitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta mikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin yksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon, joka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa pahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä oli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun hänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka kuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen Öljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen pyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat toisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että kuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää. Heitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä, että ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei oikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti kuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että kolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää hänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen ponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin puolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta kuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri se osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä. Niin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.
Papit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen oikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna, kun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon takana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja saattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin täytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole mitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän tuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.
Jotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää pyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin kappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit sanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen uskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta tiedämmehän me sangen hyvin, että se todella on varastettu, sillä me olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja Ranskassa.
Se pyhä jäännös, joka meitä enin liikutti, oli kuitenkin vankan vanhan ristiretkeläisen Bouillonin Gottfriedin — Jerusalemin kuninkaan — koruton vanha miekka. Ei koko kristikunnassa ole toista säilää, joka samassa määrin viehättäisi — ei ainoakaan toinen miekka, mitä Euroopan sukulinnoissa ruostuu, kykene katsojan mielessä herättämään samanlaisia romanttisia näkemyksiä — ei ainoakaan voi kertoa semmoisista ritarillisista urotöistä eikä semmoisia entisten sota-aikain sankaritarinoita. Se herättää miehen mielessä jokaisen muiston, mitä hänen päässään on kautta vuosien uinaillut noista pyhistä sodista, ja hänen ajatuksiinsa kohoo kuvia rautapukuisista ritareista, marssivista armeijoista, taisteluista ja piirityksistä. Se puhuu hänelle Balduinista, Tankredista, ruhtinaallisesta Saladinista ja suuresta Rikhardista, jolla oli leijonan sydän. Juuri semmoisilla säilillä kuin tämä noitten loistavien sankariajan urhojen oli tapana jakaa mies, niin että toinen puoli kaatui toiselle, toinen toiselle puolelle. Tämä samainen miekka halkaisi satoja saraseenilaisia ritareita päälaesta leukaan saakka niinä ammoisina aikoina, jolloin Gottfried sitä käytteli. Se oli silloin hengen lumoama, joka oli Salomo kuninkaan käskyn alainen. Vaaran lähestyessä omistajan telttaa se aina iski kilpeen ja kalskutti ankaran hälyytyksen yön säikähtyneisiin korviin. Epäilyksen aikoina tai sumussa tai pimeydessä se huotrastaan vedettynä paikalla kääntyi vihollista kohti ja siten osoitti tietä, ja koettipa se itsestään lähteä vihollista vastaankin. Kristityn oli mahdoton pukeutua semmoiseen valepukuun, ettei se paikalla olisi tuntenut häntä ja kieltäytynyt häneen käymästä — eikä moslemi voinut siten puvulla salata, mitä hän todella oli, ettei se paikalla hypännyt tupestaan ja lyönyt häntä kuoliaaksi. Kaikki nämä väitteet perustuvat moniin legendoihin, jotka ovat luotettavimpia niistä, mitä hyvät vanhat katolilaiset munkit säilyttävät. Minä en tämän jälkeen koskaan unhota vanhan Gottfriedin miekkaa. Koetin sitä erääseen moslemiin ja se halkaisi hänet kahtia kuin piirakkaan. Grimesin henki oli tullut minuun, ja jos minulla olisi ollut hautausmaa, niin olisin hävittänyt kaikki uskottomat, mitä Jerusalemissa oli. Pyyhkielin veren vanhasta miekasta ja annoin sen takaisin papille — en kaivannut verestä hurmetta hävittämään noita pyhiä tahroja, jotka punasivat sen kirkkauden eräänä päivänä kuusisataa vuotta takaperin ja siten varoittivat Gottfriediä siitä, että hänen elämänsä oli ennen päivän mailleen menoa päättyvä.
Kulkien edelleen Pyhän haudan kirkon pimennoissa tulimme pieneen, kallioon hakattuun kappeliin — paikkaan, jota on sanottu "Herramme vankilaksi" monet vuosisadat. Perimätiedon mukaan pidettiin Vapahtajaa tässä vankina juuri ennen ristiinnaulitsemista. Oven suussa oli erään alttarin alla ihmissääriä varten kiviset jalkapuut. Näitä sanotaan "Kristuksen siteiksi", ja nykyisen nimensä ne ovat saaneet siitä, mihin niitä on aikoinaan käytetty.
Kreikkalainen kappeli on Pyhän haudan kirkon kappeleista avarin, rikkain ja komein. Sen alttari on, samoin kuin kreikkalaisten kirkkojen yleensäkin, korkea väliseinä, joka ulottuu aivan kappelin poikki ja on kultauksilla ja tauluilla erinomaisen upeasti koristettu. Ne lukuisat lamput, jotka sen edessä riippuvat, ovat kultaa ja hopeaa ja maksavat paljon rahaa.
Mutta paikan merkillisin nähtävyys on lyhyt patsas, joka kohoo kappelin marmorilattian keskeltä ja tarkalleen osoittaa maailman keskustaa. Mitä luotettavimmat perimätiedot meille kertovat, että tämän jo aikoja sitten tiedettiin olevan maan keskustan ja että Kristus maan päällä vaeltaessaan kaikiksi ajoiksi poisti siihen nähden kaikki epäilykset omalla suullaan vakuuttamalla, että perimätieto oli oikea. Muistakaa, Hän sanoi, että juuri tämä patsas seisoo aivan maailman keskustassa. Jos maailman keskusta muuttuu, muuttaa patsaskin sen mukaan paikkaansa. Tämä patsas onkin itsestään kolmesti muuttanut paikkaansa. Syynä on se, että kolmessa suuressa luonnonmullistuksessa suuria maakappaleita — luultavasti kokonaisia vuoristoita — on lentänyt ilmaan, joten maan laajuus on muuttunut ja keskustan tarkka paikkakin siitä pisteen tai pari siirtynyt. Tämä on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen seikka ja tuhoava todistus niitä filosofeja vastaan, jotka väittävät mahdottomaksi, että mikään osa maasta voisi lentää avaruuteen.
Tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä paikka todella oli maan keskusta, oli eräs epäilijä kerran suuret lunnaat maksettuaan päässyt kiipeämään kirkon kupolan päälle katsomaan, loiko aurinko hänestä puolenpäivän aikaan varjoa millekään suunnalle. Alas tullessaan hän oli täydelleen vakuutettu. Taivas oli ylt'yleensä pilvessä eikä aurinko luonut varjoa ensinkään; mutta mies oli nyt varma siitä, että vaikka aurinko olisi tullut esiin ja luonut varjoja, ei se olisi voinut luoda varjoa hänestä. Moittijain joutilaat kielet eivät voi syrjäyttää tämmöisiä todistuksia. Semmoisiin, jotka eivät ole tekopyhiä, vaan ovat valmiit vakaumuksensa muuttamaankin, on niillä vakuuttava voima, jota ei mikään voi järkyttää.
Jos joku kaipaa vielä suurempia todistuksia kuin nämä mainitsemani saadakseen kovapäiset ja houkat vakuutetuiksi siitä, että tässä on maan todellinen keskusta, niin tulevat ne tässä. Suurin niistä on se tosiasia, että aivan tämän pylvään alta otettiin se tomu, josta Aatami luotiin. Tätä kieltämättä voi katsella ratkaisevan todistuksen valossa. Ei ole todenmukaista, että alkuperäinen ensimmäinen ihminen olisi tehty halvemmanlaatuisesta mullasta, kun oli niin mukavaa saada aivan ensiluokkaista aivan maan keskustasta. Tämän täytyy vaikuttaa vakuuttavasti jokaiseen miettivään mieleen. Että Aatami luotiin juuri tästä paikasta otetusta kurasta, sen todistaa runsaasti se tosiasia, ettei kuuteentuhanteen vuoteen kukaan ole kyennyt todistamaan, että kuraa, josta hän tehtiin, ei otettu tästä.
Omituisena seikkana mainittakoon vielä, että aivan tämän saman suuren kirkon katon alla eikä aivan kaukana tuosta kuuluisasta kivestä, Aatami, ihmiskunnan isä, lepää haudattunakin. Ei epäilystäkään, etteikö hän todella lepäisi siinä haudassa, jota hänen haudakseen sanotaan — siitä ei voi olla epäilystä — sillä ei ole vielä milloinkaan todistettu, ettei tämä hauta olisi se, johon hänet haudattiin.