"Koko maailman ilo" — Kuvaus Jerusalemista — Pyhän haudan kirkko — Voitelemisen kivi — Jeesuksen hauta — Nikodemuksen ja Arimatian Joosefin haudat — Ilmestyksen paikat — Ne kolme ristiä löydetään — Legenda — Munkkien pieniä petoksia — Ruoskimisen pylväs — Erään pyhänjäännöksen paikka — Gottfriedin miekka — "Kristuksen siteet" — "Maailman keskusta" — Tomu, josta Aatami luotiin — Aatamin hauta — Sotamies-marttyyri — Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty — Hyvä Pyhä Helena — Paikka, jossa vaatteet jaettiin — Pyhä Dimas, katuva varas — Keisari Maksimilian vainajan lahja — Luola, josta ristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu — Pilkkaamisen kappeli — Melkisedekin hauta — Kahden kuuluisan ristiretkeläisen haudat — Ristiinnaulitsemisen paikka.
Ripeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja tunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin tehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on omituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen kuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä puoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä kupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja kun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä talonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja huomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta), näkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän kaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka katettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta keskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari muuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.
Talot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut, päältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on puinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää siten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen kiinnittäisi kumotun kanahäkin.
Kadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat kohtuullisen mutkikkaat — siihen määrään, että joka katu näyttää kaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan edessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin talon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto, jonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt toisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta toiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin matkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan antaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa voi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on tuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian kapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.
Jerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista, kreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista, kopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja kourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä viimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon syntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun, niin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan. Minusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet varmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen hengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta, köyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat puolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan. Spitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka puolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan yhdestä kielestä — tuon iankaikkisen "bakshiishin". Kun näkee näiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat tunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi mieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä jälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on surullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.
Luonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle. Se on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja ristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka läheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi koottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla — Pyhän haudan kirkon katolla.
Astuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme vasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita — sillä eri uskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin keskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme on marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle Vapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli pakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä. Pyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja, viedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide sen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis "öljyttiin".
Suureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan — Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren kuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä tehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä temppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois haudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne "varhain aamun koittaessa". Matalaan kumartaen astuimme holviin — itse hautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode, jolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja täyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota pyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on nykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä kulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on täynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.
Kaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia lukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja jokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde toisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi rauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan haudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten on vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren kallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on hakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin Nikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.
Kulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten keskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä italialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain latinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon upotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut Vapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä oli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena itse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin paikalla. He pitävät menoja kaikkialla — kautta tämän valtavan rakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee alati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon vielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.