Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt, kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.
Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä paartavalla maalla.
Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa — me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys — takana yhä toisia tuhmia mäkiä — yhä lisää, aaltoilevaa maata — eikä vain Pyhää kaupunkia.
Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria — ponnistelimme vielä yhden mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti hattunsa korkealle! Jerusalem!
Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena, kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta. Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.
Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan. Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin, Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan — ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen toisen paikan, joita emme voineet nähdä.
Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".
Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias ilmaisu.
Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.