Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa, joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.
Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta paikka haisee koko lailla ilkeältä.
Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset — ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia, jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta. Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi. Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla silatuksi.
Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen, kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme itse.
Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri, ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne, mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle. Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään, koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen, ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa. Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.
Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja tässä Kuollut meri — ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.
Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja jokien koosta.
Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.
En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko painoi. Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä "erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit, kun ne ensin välähtivät silmiimme!
Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke, on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa. Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa olevassa luolassa — luolassa, joka nykyään on luostarin muurien sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä. He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen — ainoakaan nainen ei pääse Mar Sabaan millään syyllä.