"Hän ei tykkää kynttilöistä — tahtoo lampun."
"Mitä riivattua hän — onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä kehnoa hän tekee sillä lampulla?"
"Well, tahtoo vain lukea — niin hän sanoo."
"Tahtoo lukea, vai tahtoo? — eikö hänelle riitä tuhannen kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! — tekisi mieleni tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä yksi kynttilä, ja ellei hän sitten — —"
"Mutta hän tahtoo lampun — sanoo, että hän polttaa tämän kirotun vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!" (huomautus, jota en koskaan lausunut).
"Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se — mutta minä vannon, että nyt minun malttini loppuu — ja koeta saada selville, mihin herran nimessä hän tarvitsee tuota lamppua."
Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se paljasti muutamia ikäviä asioita — vuoteen, joka oli jossain huone-erämaan esikaupungissa — vuoteen, jossa oli mäkiä ja laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen, jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä; alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka puolella.
Minä huokasin ja sanoin: "Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?"
Vahtimestari sanoi: "Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja." Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?"