Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi — hän kielsi valloituksen! Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!
Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.
Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä jäämään St. Denisiin. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut toisenlaiseksi kuin se nyt on.
Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä äänettöminä.
Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.
Kahdeksaskolmatta luku.
Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.
Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään. Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.
Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.
Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi: