Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin — että ehkä La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt — nyt ei ollut enää toivoa.
Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin, johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon, Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias, kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan — ja sydämeni oli levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin, joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana, viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin toivo katosi.
Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!
Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.
Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa — maailma musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!
Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana, pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.
Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta, hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä murtaneet, eivät vielä voittaneet.
Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.
Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.
Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.