Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää heiltä peräytymisen Parisiin.
Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta vartioimassa ja näiden päällikkö arveli — turhaksi ruveta panemaan heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan, jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia vastaan.
Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan, koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme, että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.
Yhdeskolmatta luku.
Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua. Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.
Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja, eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille. Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:
"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"
Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi heitä.
La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi hänelle:
"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"