"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"
"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"
"En suinkaan, Jumala nähköön! — Hän on antanut heidät meidän käsiimme. — He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"
Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet läsnäolomme.
Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi La Hireä vihollista vastaan — ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin rajuilma eteenpäin.
Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:
"Ei vielä — odottakaa."
He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei liikahtanut paikaltaan — katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. — Ja koko hänen suuri sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas — ja kaiken toiminnan hallitsija.
Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui vihollisia kuin heinää.
"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.