Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.
Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!" painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.
Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.
Sitten hän sanoi:
"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen — ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja jalo kirkkaus silmissä hän lausui:
"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? — ymmärrättekö? Ranska on kohta vapaa!"
"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat: "Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.
Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman loppuun asti.
Kahdeskolmatta luku.