Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa. Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut rasvattu.

"No, näetkös nyt eron, nulikka? — Se oli vain — tuulenviima, joka väreilyttää veden tuolla tapaa."

"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.
Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"

"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.
Sitä ei voi selittää."

Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen ihmekirjaksi minunkin silmissäni — kirjaksi, joka oppimattomalle oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa — ei koskaan mitään tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja, joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti — sikäli kuin hän huomasi sen — omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine varottavine huutomerkkeineen, — sillä se merkitsi, että tässä piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli maalannut ja pilvet varjostaneet — mutta harjaantuneelle silmälle ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta todellisuutta.

Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon — mutta minä olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin. Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli poissa! — Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun, jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko; eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat; vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen, tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa. Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä kunnaita ja siintäviä selkiä — kaikkialla sama taikavalaistus, sama lempeästi loistava värileikki.

Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta, kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva puu merkitsee, että joki nousee, — minkä se yhtä hyvin saisi olla tekemättä, — tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät, että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä madaltumassa; — hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"

Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.

V

Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena "tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt, kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne — mutta luotsi saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet, niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.