Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin, että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin; kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä muuta sellaista — silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:
"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla, luullaksesi?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme neljännespenikulmaa tästä."
"Huono silmä — huono silmä. Ota kiikari."
Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
"Hm — — se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea, ajattelen."
"Puolentoista jalkaa! — tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä, hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"
"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."
"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? — mutta sen sinä saat olla hyvä ja tehdä tästedes."
"Minkä takia sitten?"