Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro, ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön — joskus seuraa mukana myös joku päällystöstä — mukaansa veneeseen, ellei aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin "koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna. Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä, ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan" tai muita sellaisia.
Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa, lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!", joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen, tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä, muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta; sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien, suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun, kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia — tai päivää — ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.
Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle" silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut suunnan.
Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä, ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.
Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas, joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen päivään asti olleet parhaita ystäviä — mutta nyt alkoi meidän suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin — mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella" esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit päättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro, nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana komentamassa, — sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".
Menimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön. Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä, että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa. Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun, kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle pientä piikkiä: —
"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan — häh?"
Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."
"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? — Sehän on veneessä".