— Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.
Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:
— John Wharton Billson!
— Kas niin! — huusi Billson, — mitä on teillä nyt sanottavana puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä yrittänyt?
— Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee, niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin sen sanamuodon salaisuuden.
Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: — Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! — Burgess nakutteli vasarallaan ja sanoi:
— Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle kirjelmän — ja nyt sen muistankin —, niin minulla on se vielä.
Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet kehoittelivat:
— Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?
Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä: