Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin. Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:
— On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa — meitä on kohdannut kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne kunnian — se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä herrasmiehistä oli tehnyt varkauden —
Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat nousta.
— Istukaa! — käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. — Se oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista. Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on molempien kunnia pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen olevan väistämättömässä vaarassa? Molemmat jättivät pois nuo viisitoista ratkaisevaa sanaa. — Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: — Tämä näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä — oliko tässä yhteistä vehkeilyä? — salaista sopimusta?
Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: — Hän on pannut kiikkiin heidät molemmat.
Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen, kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:
— Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa — niinkuin te kaikki olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun puhuttava — ja suoraan. Tunnustan häpeillen — ja pyydän teiltä nyt anteeksi —-, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä: saatoinko odottaa — saatoinko uskoa — saatoinko hämärästikään uumoilla —, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? —- viritti minulle ansan? — paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma. Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet, häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle alkusanat — viimeisiksi "Mene ja tee parannus" —, ja kirjoitin alle nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun avoimeksi kirjotuspöydälleni. — Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: — Pyydän teitä panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr. Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)
Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:
— Se on vale! Se on hävytön vale se!
Puheenjohtaja. — Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.