Puheenjohtaja keskeytti hänet:
— Sallikaa minun. On ihan totta — tuo mitä sanotte, mr. Richards; tämä kaupunki tuntee teidät kaksi; se pitää teistä; se kunnioittaa teitä; vieläpä rakastaakin teitä —
Hallidayn ääni kajahti:
— Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa, niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis — hip! hip! hip! — kaikki yhtaikaa!
Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi sydämensä pohjasta.
Puheenjohtaja jatkoi sitten:
— Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr. Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen pahoin tehneitä kohtaan. — (Huutoja. — Oikein! niin juuri! —) — Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi —
— Mutta minä aijoin —
— Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin kirjelmät — tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron — siitä annan sanani.
Monta ääntä. — Oikein! — puheenjohtaja on oikeassa — ei sovi nyt keskeytellä! Jatkakaa! — nimet! nimet! — hyväksytyn päätöksen mukaan!