— Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa, luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500 dollaria tukevampi tukku kuin tuo.
— Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?
— Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo 8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä — sillä se näyttää olevan salliman lahja, Mary —, mutta minulla ei ole koskaan ollut paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat maksuosotuksia —
— Voi Edward, tämähän on surkeata! — Ja Mary veti maksuosotukset näkyviin ja hyrähti itkuun.
— Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni, jolla tahdotaan saada maailma nauramaan meitä, noiden muiden mukana, ja — Anna ne minulle, koska sinä et sitä saa tehdyksi! — Hän sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän oli pyörtyä.
— Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!
— Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?
— Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?
— Edward, luuletko —
— Hei — katsopas tätä! Viisitoista — viisitoista — viisitoista — kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary, säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness — nähtävästi — on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.