— Ja sillaikaa kun sinä laskettelet leikkiäsi on rahasumma yhä tuossa, ja murtovarkaitten aika lähenee joutuin.
— Totta. No niin, mitäs teemme — yksityisestikö olisi tiedusteltava? Ei, eihän toki; se tärvelisi romanttisuuden. Julkinen menettely on parempi. Siitäpä kohu nousee! Ja se saapi kaikki muut kaupungit kateellisiksi, sillä yksikään muukalainen ei uskoisi moista tointa millekään muulle kaupungille kuin Hadleyburgille, ja ne tietävät sen. Se on meille aimo valtti. Minun on nyt riennettävä kirjapainoon, muutoin myöhästyn.
— Mutta malta — malta — älä jätä minua tänne yksikseni sen kanssa,
Edward.
Toinen oli jo mennyt. Hän viipyi kuitenkin vain hetkisen. Vähän matkaa asunnoltaan hän kohtasi sanomalehden omistajan ja toimittajan ja antoi hänelle paperin, sanoen: — Tässä on teille hyvä pätkä, Cox — pistäkää lehteen.
— Voipi jo olla myöhäistä, mr. Richards, mutta koetan katsoa.
Hänen kotiin palattuaan istuutui pariskunta uudestaan haastelemaan miellyttävästä salaisuudesta; unta eivät he kyenneet ajattelemaankaan. Ensimäisenä kysymyksenä oli, kuka oli voinutkaan olla se kansalainen, joka oli muukalaiselle antanut kaksikymmentä dollaria. Se näytti helpolta, molemmat vastasivat yhteen suuhun:
— Barclay Goodson.
— Niin, — sanoi Richards, — hän sen olisi voinut tehdä, ja se olisi ollut hänen tapaistansa, mutta toista ei ole sellaista kaupungissa.
— Sen myöntää jokainen, Edward — myöntää ainakin itsekseen. Kuusi kuukautta on kaupunki nyt ollut jälleenkin oma oikea itsensä — rehellinen, ahdasmielinen, itsehurskas ja kitsas.
— Siksi hän sitä aina nimitteli, kuolinpäiväänsä asti — sanoipa sen suoraan julkikin.