— Voi, älä, Edward — en voi sitä kestää.
— Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary — ja Jumala tietää, että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani —, niin luulisin voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt — Me emme voisi elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.
Hän pani sen tuleen.
Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:
"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.
Burgess."
— Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!
— Hän pani kirjelmän tuleen. — Soisin — soisin olevani kuollut,
Mary, poissa tästä kaikesta!
— Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi — ja niitä tulee yhtämittaa!
Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin kallisarvoisen muistolahjan — yhden noita kuuluisia tekaistuja kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat: "HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: —" Toisen sivun ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON". Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.