Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti —
"Tahdotteko luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Pako.
Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla äänellä —
"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä tahtoisin sanoa pari sanaa teille".
"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö pakkaa päälle".
"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: antakaa tämän poika paran juosta tiehensä."
"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät — —"
"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa —" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan — "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa niskanne, mies".