"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja vilpittömyydellä.
"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi kuningas —
"Epäilettekö sitten minua?"
Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.
Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja huudahti —
"Oi, Edith, kallis — — ".
Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle —
"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"
Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella. Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.
Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille —