"Hän on myöskin kuollut."
"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet — molemmat menneet — Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä! Voi, sääli toki minua! — älä sano, että lady Edithkin — —"
"On kuollutko? Ei, hän elää?"
"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla luokseni! Ja jos hänkin minut kieltää — mutta ei, hän ei tahdo. Ei, ei, hän minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet tänne — tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".
"Kaikki ovat poissa pait viisi — Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".
Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen —
"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen — todellakin kummallinen asia."
Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi ymmärtää ivallisesti lausutuiksi —
"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."
"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko minua — oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi — hän on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa. Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas. Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu minuun luottaisikaan, niin pyydän minä teitä ainakin muu uskomaan. En kestäisi muuta."