"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."
"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä, ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? — että minä siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"
"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi." Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka — aina hommaa noissa korkeissa unissaan."
"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen kolmella kielellä — latinan, kreikan ja englannin — ja sen te otatte ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."
"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä, kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin — —"
Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin —
"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä, ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää — niin, enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava kaikille."
Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen —
"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja salamoida aivan kuin oikea kuningas — yks'kaikki missä hän on oppinut temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi — ja ellen minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."
Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen, että hän tunsi minut — ja minä luulen, että hän ei tuntenut minua. Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin. En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi näin: hänen täytyi tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän sanoo, ettei hän mua tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei voi: Mutta älä hätäile! — nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on Hugh vaikuttanut häneen — - on käskenyt häntä — on pakoittanut häntä valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma. Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta — niin, hän oli Hugh'in pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta — ei, hän oli aina rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä päivinä — siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet, sitä emme myöskään voi pettää."