Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi —
"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi haluaa häntä puhutella."
Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari sanoi —
"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun myrsky, ja eräs poika sanoi —
"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka — kenties on hän prinssi itse?"
Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja sanoi —
"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies, joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen —
"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"