Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa jalallansa ja sanoi ylpeästi:
"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle raketuksi!"
Tämä ei ollut enään leikintekoa — se oli enemmän kuin pilaa. Nauru taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia huusi —
"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion, se se! Fangs, se se!"
Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen — sen valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja revittiin koiran hampaissa.
Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa. Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä, sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän mutisi itsekseen: "Offal Court — se on sen paikan nimi; jos mä voin sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut — sillä väki siellä on vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."
Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.
Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi
"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."
Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja sanoi malttamattomasti.