"Sinäkö todellakin olet hänen isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi — silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut kotiin."
"Hänen isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä oon sinun isäs, ja sen sä pian saat syytä — —"
"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! — Olen väsynyt, olen haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko minua, mies, usko minua! — Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan totta! — auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in prinssi!"
Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja mutisi —
"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!" — Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole rehellinen mies!"
Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi inhimillisiä syöpäläisiä.
VIIDES LUKU.
Tom korkeudessaan.
Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin, matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia. Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä, noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa, joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi, jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin, taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.
Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista. Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä. Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui: