"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi; mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"
Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi, puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon — se näytti hänestä naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi — todellakin huimaava lento näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa, niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni — puhtaasta kädestä ja hellästä sydämmestä — kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."
Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa matkoihinsa, — ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi. Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista "petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään häneen kuolleen kissan, — hänet heitettiin tuossa paikassa maahan ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden vallitessa vieläkin.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Londoniin.
Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja hajaantuen sitten, heidän mentyään.
Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen — hyvin heikkoon mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden? Mutta toiselta puolen — kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija, päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan. Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa. Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli jonkun muun laitoksen päämies" — Miles ei oikein muistanut minkä. No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa, jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin, jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui —
"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette, herra?"
"Londoniin!"
Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen — vaikka hämmästyneenä myös.