Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat tuhansien tulisoittoin valossa — ja sillä hetkellä juuri eräs muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! — kuningas vainaja hyvä oli ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan, ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää — kruunauspäivää — varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Tom'in edistyminen.
Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi kaikkialla, — sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan toisenlaista elämää.
Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän lypsämään päivä päivältä paremmin.
Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin. Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.
Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi. Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"
Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta, jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!
Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen, joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen "sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa, sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] — silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja antamaan hänelle ihmisen sydämmen.
Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle vartiomiehelle palatsin portilla?