Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan. Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.
Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään. Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän kuin mateleva mato.
Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, — onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard, todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena, väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin — tämä kaikki seurauksena metelistä — tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan kruunaukseen.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Uskollisuuden juhlakulku.
Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.
Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.
Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta savustaan, — kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania — laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".